lauantai 13. lokakuuta 2012

Flunssan yliote

Syksy on niin kaunista ja värikästä aikaa. Mutta on myös kylmä ja nyt olen saanut itselleni jostain infernaalisen flunssan. Ei varmaan ole asiaa auttanut yhtään tämä ilman pipoa ulkona hyppiminen ja puolikalju pääkoppani.

Viime viikon lenkkireissulta räpssittyjä puhelinkuvia.

Ostin itselleni eilen uuden plo-huivin lämmittämään kipeää kurkkua, tällä kertaa metsänvihreänä. Kurkun lämmitystä kaivattiinkin, kun aamun karheus muuttui päivän aikana kurkkukaktukseksi ja kulminoitui illalla kurkkusoraksi.


Yritin kyllä estää flunssan yliotetta vaikka millä apukeinoilla. Tulin siihen lopputulokseen, että inkivääri oli pahaa, punaviinimarjamehujallu lämmitti kurkkua kaikista parhaiten ja finrex antoi unen tulla. Nyt työpäivää paiskitaan mynthoneiden ja särkylääkkeen voimilla ja vitamiineja vedetään hedelmistä. Ehkä tämä tästä.


Hemmottelin itseäni myös eilen naapurikahvilan kakkupalasella. Se helpotti hetken mieltä ja onneksi tuli nautittua eilen. Tänään on nimittäin räkä lähtenyt liikenteeseen ja makuaisti hukassa. Päivän jälkeen lisää lämmintä punaviinimarjamehua ja lepoa luvassa. Jos tämä olisi sellainen nopea versio flunssasta. Päivän kurkkukipu, päivän rään lento ja päivän yskä, niin ois koko kärsimys ohi ensi viikkoon mennessä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Omenainen kaurapuuro

Väsyttää, haukotuttaa, v-tuttaa ja kurkkukin on vähän karhea. Takana on neljä jo samanlaista aamua kuin tämäkin. On perjantai ja sinun viikkosi loppuu vasta lauantain viimeisten työtuntien jälkeen. Katsot jääkaappiin, joka loistaa tyhjyydellään ja mielikuvitus on lopussa.  Ei jogurttia, omenoita on, ei tee mieli muroja, ei ole kananmunia eikä kiivejä. Hmmh. Oliko siinä uudessa KG:ssä joku omenoihin liittyvä aamujuttu.. OLI! Kaurapuuroa aamupalaksi.



Omenamehua ei ole, ihan sama, jätän sen siis välistä. En ole eläissäni ikinä ennen raastanut omenaa. Meinasi olla aamun ensimmäinen haaste jo tässä. Piti isoimmalla mahdollisella raastinreunalla raastaa, että tuli muutakin kuin omenamehumössöä sieltä vekottimesta ulos.



Olen hirmu laiska keittelemään puuroja kattilassa (=tiskiä & vaivaa) niin yleensä otan pikakauraleseitä, kiehautan vedet vedenkeittimessä ja kaadan vedet suolalla maustettujen leseiden päälle.


Omenat puuron joukkoon, mukaan kanelia, ihan pikkuisen kardemummaa ja hunajaa. Oli aivan hyvää puuroa. Ensi kerralla voi muistaa, että omena täydentää puuron fyysistä määrää melkein puolella, niin vähempikin leseiden määrä riittää.

Jos tällä innovaatiolla nyt porskuttaisi vielä kaksi työpäivää. Ei noin ruuallisesti vaan henkisesti. Pitää ehkä vähän jotain muutakin syödä kuin kaurapuuroa :D

tiistai 9. lokakuuta 2012

Ei päätä, ei häntää..

.. vaan parhaita (ei sentään selkäpaloja) poimintoja kuluneelta kymmeneltä päivältä? Aivan missä järjestyksessä sattuu ja tajunnanvirtakirjoituksella höystettynä. Joskus näinkin!


Olin juuri lähdössä lenkille, kun satuin kurkkaamaan ikkunasta että sataako ulkona vettä. No kohdalla ei satanut, mutta kauempana satoi! Ihana, upea sateenkaari koristi taivasta. Kiljahdin ja kaivelin kameraa esille, mieheke kerkesi luulla jo, että jotain "suurempaa" oli tapahtunut. Minusta tämä oli juuri sopivan suurta!


Viime viikon keskiviikkona näytin töissä tältä. Näin vakavalta ja punaluomiväriseltä. Samana päivänä minusta napattiin vähän kuvia yhtä juttua varten, niin olin oikein ekstrasiistiksi tehnyt meikit.


Erikan uusi Pää-Kalle yritti syödä etusormeni melkeinpä heti perille saapumisensa jälkeen. Luinen maskotti sai tyytyä vain jäystelemään ja sain pitää elintärkeän etusormeni ehjänä.


Magical morning! Ei ollut maanantai, kiitos kysymästä. Maanantait ei ikinä näytä tältä, mistä hitosta se johtuu?


Tältä näytin jonain työpäivänä melkei au-naturellina. Vain meikkivoidetta, puuteria, ripaus ripsaria ja huulirasvaa, nih. Joskus vähemmän on enemmän.


Kävimme miehekkeen kanssa shoppailemassa hänelle syysvaatteita ja Arnoldsilla donitsilla. Minidonitsin koostumus ei lainkaan innostanut minua ja kinuskikahvi oli aivan liian kinuskista ja makeaa. Donitsin päälyjankki ei ollut ollenkaan jankkia vaan sellaista löysähköä. Yäh.


Monena aamuna olin ihmetellyt, miten pulut tajuavat mennä syömään maasta tuollaiseen siistiin riviin. Kävelin useasti ohi ja mietin, että miten. Kunnes, eilen aamulla näin vanhan naisen ruokkimassa puluja. Hän asettaa kaurahiutaleet suoraksi poluksi maahan ja pulut iskevät niihin kiinni. Everything makes perfect sense, eikä maailmassa ole yhtään taikaa vaikka toisin toivoinkin :/


Pitkän ceasar-salaattilounas putken jälkeen päätin kokeilla muutakin ja kävin hakemassa naapurikahvilasta salaattia. Vaihtelu virkisti, myös tapoihinsa kangistunutta.


Intorakastuin varvassukkiin. Huomaa sana into, ei vain rakastua. Nämä ilmeisesti jakavat ihmiset kolmeen kastiin: 
1) "Voi miten ihanat, söpösti varpaat erottuu", 
2) "Hyi vittu ko etoo tommonen, eikö noi tunnu ikävältä" tai 
3) "Siis eiks noi menny jo muodista?" 
Joo, meni ja minusta ne on söpöt ja mukavantuntuiset jalassa joten aivan sama. Jokainen varvas on arvostettu.


Countess Báthory koitti punoa juonia pääni menoksi ystävämme synttärijuhlissa. Juonet eivät onnistuneet, mutta valkoviini meni pääni menoksi.

Olen pitkän valokuvauksettoman kauden jälkeen koittanut asetella järjestelmäkameraa takaisin kätösiini. Pääsisitte näistä kauheista puhelin- ja digikamera kauhukuvista. Laiskasti on lähtenyt käyntiin, kun ei ole selkäreppua tällä hetkellä (olen nirso, enkä löydä sopivaa rikkoutuneen tilalle) ja olkalaukkuun mahtuu rajoitettu määrä tavaraa. 

Ps. Ja ohhoh, teitä on jo 76 lukijaa. Kahdeksankymmenen lukijan arvonta selkeästi siellä häämöttää edessä päin. Toivottavasti!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Continuing the sleeve project

Eilen Erika väkerteli jatkoa kätöseeni. Yhdistimme aiemmin tehdyn sydämen yläosan mekaniikkaan ja mie kärsin. Paikkanahan oli nimittäin aina niin ihana kyynerpää, joka laittaa kovemmankin kipukynnyksen omaavan henkilön nöyräksi.


Parantunut sydän ei tiennyt vielä tässä vaiheessa, että se meinataan kytkeä johonkin suurempaan osaseen.


Kyynerpää hahmoteltiin suoraan käteen freehandinä. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Kyynerpää on aivan saatanan kipeä paikka tatuoida. Tiesin, että kaikki tähän mennessä tehdyt tatuoinnit ovat vain harjoittelukappaleita tätä hetkeä varten. Enimmäkseen luuta ja nahkaa kyseinen alue.


Ääriviivojen jälkeen olin vielä hengissä ja kerkesin hengähtää jo, että tästähän selvitään kyllä hyvin. En osannut odottaa värityksen tuomaa tuskaa. Värittäminen nimittäin kävi todella kipeää. Käsi ja kyynerpää pysyivät kyllä paikoillaan, mutta liikuttelin vapaana roikkuvia jalkojani, puristelin stressipalloa ja yritin keskittää ajatuksiani kaikkien vittu-saatana-perkeleiden keskeltä. Ennen valkoisten viivojen lisäämistä pidimme pienen tauon ja viimeisten kärsimysten kohdalla tuntui, että itkukin tirahtaa ihan justiinsa. Erika selitti minulle aiemmin siitä tunteesta, kun tekisi mieli spontaanisti lyödä tatuoijaansa, kun käy niin kipeää. Tämä kohta nyt löydettiin minultakin :D


Ja sitten se oli ohitse. Kyynerpää on nyt tehty ilman mitään puuduttavia ja selviän ehkä toisestakin hengissä jossain vaiheessa. Olen ihan hirmu ylpeä itsestäni. Olo on kyllä sellainen, että kyynerpää olisi jäänyt väkivaltaisesti oven väliin noin 200 kertaa ja se on turvonnut löllykkä, mutta minä olen henkisesti vielä yhtenä kappaleena. Nyt vaan paksuja kerroksia Bepanthenia, ettei värejä lähde ja kuvaa tarvitse korjailla!