Simerock, sideshow ja benjihyppy

Perjantai-iltana käväisin festivaalialueella illalla vain pikaiseen katsastamassa Stam1nan keikan. Kyllä taas huomattiin, että rentoutuakseen hyvällä (huom. ei fantastisella) keikalla ihminen tarvitsee hieman alkoholia. Rautakangen nielaisseena seisoin taaimmaisessa mahdollisessa rivissä ja tuijotin keikkaa. Kappaleen loputtua taputin. Keikan ja encoren jälkeen lähdin kotiin. Kauhulla seurasin räkäkännisten ihmisten määrää ja toivoin olevani kotona nopeasti.

Lauantai sujui hieman rennommissa tunnelmissa. Pakkasin kuvauskamat, heitin perinteisesti pohjoisen alueen festari-ilmastoa kunnioittaen pitkät kalsarit farkkujen alle, meikkasin itseni kuntoon ja lähdin festarialueelle. Huomasin vasta myöhemmin, että alkuiltaan pitkät kalsarit olivat hieman liioittelua, mutta illalla niitä olisi tullut ikävä. Simerock on tunnettu kylmistä festari-ilmoistaan, nyt kuitenkin alkuillan lämpötila näytti jopa +18 astetta.

Illan ainoana mielenkiinnon kohteena oli Firkus Sinlandian 45 minuuttinen show Lapin Kansa lavalla. Olin festarialueella hyvissä ajoin ja lyöttäydyin lavan läheisyyteen odottelemaan keikan alkua.

Show oli hyvä ja kuvatkin onnistuivat. Louis Cypherin ja Souci Jawsin keikka lämmitti kyllä mieltä. Vähän lihakoukkuja, hieman neuloja, pikkuisen roikutusta, dildon nielentää, genitaalien kuritusta ja muuta mukavaa. Hieman latisti tunnelmaa se selän takaa ja ympäriltä kuuluva "No hyii! Ei noi oikeasti mene edes läpi, jossain tässä feikataan." -keskustelut, mutta onneksi kuvaamiseen keskittyminen saa aina ympäröivän maailman vähän hiljenemään.

Kuvauksen jälkeen kerkesin istua kollegoiden kanssa alas ja nauttia anniskelualueen antimista. Kallista, mutta pitkän työviikon jälkeen hyvää. Tässä vaiheessa minulla ei ole vielä mitään tietoa siitä, että hyppäisin muutaman tunnin päästä benjihypyn. Ajatus alkoi kyteä mielessä pienesti, kun Erika istutti ajatuksen päähäni ja lupasi maksaa minulle benjihyppyni jos sitä lähtisin suorittamaan. Kahden tunnin ajan tuijottelin aina välillä korista hyppeleviä ihmisiä ja tunsin tuskanhien nousevan päälle. Pelkään korkeita paikkoja aivan saatanasti. Putoamisen tunne on yksi kauheimmista tunteista minkä tiedän ja näen putoamiseen liittyviä painajaisia useasti.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa siltä kannalta, että jos haluaisin kovasti kokeilla suspensionia niin miksi en pystyisi hyppäämään benjihyppyäkin. Nyt voisi olla se once in a lifetime kerta suorittaa homma pois alta ja voittaa kaikki hirveät pelot. Lähdettiin katselemaan lähemmäs hyppytornia, että miltä se homma näytti ja kyselin vetäjiltä että onko koskaan sattunut haavereita ja pääseekö korilla myös alas jos ei pystykään hyppäämään. Lähdin käymään vessassa ja tajusin alitajuisesti jo tyhjenteleväni taskuja, kuten hyppyä ennen suositeltaisiin tehtävän. Olin jo päättänyt mielessäni suoriutua hypystä. Erika löi minun takaisin tullessani vetäjille rahat käteen ja sitten jo mentiin..

Viimeisessä kuvassa näkyy niin fiilikset ennen hyppyä. Pelonsekaista avuttomuutta ilmassa.

Kymmenen maissa allekirjoitin hyppysopimuksen ja sitten kengät pois jalasta, nilkkavaljaat sekä vyö päälle. Viimeisen kuvan ilme kertoo avuttomuudentunteista, joita koin ennen hyppyä. Rauhottelin itseäni sillä tiedolla, että a) selviäisin hengissä kuten muutkin hypänneet ja b) pääsisin korilla alas tilanteesta, jos en pystyisikään hyppäämään. Minun vuoroni tuli alle kahden minuutin odottelun. Sain käskyn mennä korille ja sitten jo noustiin 60 metriin. Kori heilui ja minua pelotti. Katselin maisemia, kädet tärisivät ja näin ihan liian kauas. Menin vielä vilkaisemaan alas, missä keltainen laskeutumisalusta oli hiirenpaskan kokoinen pläntti ihan liian kaukana minusta. 

Olin korissa ylhäällä 3 minuuttia ja neuvottelimme ylhäällä kanssani olevan miehen kanssa siitä hyppäisinkö vai en. Sanoin korin reunalla aikani seistyäni, etten pystyisi siihen, hengissäselviytymisluonto sanoo vastaan liikaa. Mies ehdotti, että kääntyisin selkä korin reunaa kohti ja hän pitäisi valjaistani kiinni ja taivuttaisi minua taaksepäin mahdollisimman pitkälle sekä päästäisi sitten irti. Putoan niin sanotusti luonnollisesti. Tällä sitten lähdettiin. 

Ja sitten mentiin. Hyi herranjumala. Olin ensin ihan varma että kuolen, sitten että taitan niskani sekä vielä että maailma loppuu ja universumi tuhoutuu. Mikään ei koskaan ole tuntunut niin pelottavalta. Sisuskalut kääntyivät ympäri ja olin varma, ettei putoamisen tunne lopu ollenkaan. Pomppasin vielä pari kertaa takaisinpäin ja sain triplamäärän kauhua osakseni.

Selvisin kuitenkin. Lohduttava alhaalta kuuluva "ojenna kädet minulle" sekä se, että joku tarttuu käsiisi kiinni, ei ikinä ole tuntunut niin hyvälle. Pian jo makasin keltaisella alustalla täristen ja nauraen. Onnistuin! Fiilis oli endorfiininen ja fantastinen. Ylitin itseni ihan totaalisesti.

Kädet täristen ja hysteerisesti naureskellen puin kengät takaisin jalkaani ja minulle valjaat pukenut nainen onnitteli rohkeudesta sekä kirjoitti mukaani kunniakirjan benjihypystä. Heti piti lähettää miehelle sekä äidille viesti, ettette ikinä arvaa mitä tein. Seuraava tunti kului vain hyppyä ja pudotusta päivitellessä. Tälläkin hetkellä putoamisen tunnetta muistellessa nousee tuskanhiki pintaan ja mietin miten yhtä aikaa kauheaa ja fantastista hyppy oli. Olen todella tyytyväinen, että hyppäsin ja ylitin näin itseni. Jännä olisi nähdä vielä video, jonka Erika kuvasi hyppäämisestäni :'D Sellaiset kesän toiset festarit siis. Yllättävän hyvä meininki.