Selässä on nyt uutta mustetta ja enkeliteema saa jatkoa. En ihan päälle päin näytä sellaiselta ihmiseltä, joka tatuoisi enkeleitä selän täyteen. Sinne suuntaan olemme kuitenkin menossa. Kaikki johtuu keskiselässä sijaitsevasta enkelipojastani, joka inspiroi jatkamaan teemaa. En ole eläissäni kuulunut kirkkoon, mutta on ollut sellainen olo, että jokin on tätäkin nuorta naista tökkinyt elämässä oikeille raiteille sellaisilla hetkillä, kun olisi voinut valita paljon pahemminkin. Nuorempana kirjoitin tarinoita mielikuvitusystävästä, enkelipojasta, joka katoili sekä ilmestyi ja piti seuraa yksinäiselle tytölle.
Enkelit kuvaavat yhdessä niitä ihmisiä, jotka olen elämäni aikana tavannut ja jotka ovat auttaneet minua eteenpäin sekä jaksamaan aikoina, jotka ovat olleet vaikeita.
Kannattaa epähuomioida kuvan aiheuttamat epärealistisuudet. Esimerkiksi se, kun nostan käteni ylös, niskassa oleva biohazard näyttää venyvän ja lapaluiden liikahtaessa enkelipojan siivet tiivistyvän.
Siinä se on, toinen suojelusenkelini. Mustavalkoisena lähinnä siksi, että kuva on punoittava ja aika tumma vielä. Parempaa kuvaa, kun tatuointi alkaa olla parantuneempi. Vasemmalle puolelle selkää suunnittelen ottavani Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli-taulusta hieman muotoillun replikan. Ja sen lisäksi vielä jotain täytettä väleihin, jotta yksittäisistä kuvista selässä tulisi yksi iso kokonaisuus.
Inspiraationa tietenkin kaikkien tuntema suojelusenkeli-kuva sekä Maan korvessa -kappale, joka on juurtunut jonnekin syvälle minuun.
"Ja syntikin mustia verkkoja vaan,
on laajalle laskenut korpehen maan.
Niin pianhan niihinkin tarttua vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti