Jykylässä kylässä

Erika nappasi töissä minusta kuvan päivää ennen lauantaista reissuun lähtöä. Halusin otatuttaa sileästä otsasta vielä yhden räpsäsyn sekä muistaa sen kauhean ihanan jännityksen tunteen, joka velloi sisälläni kyseisellä hetkellä.

En nukkunut perjantain ja lauantain välisenä yönä varmaan tuntia pidempää pätkää kerrallaan. En tiedä pelkäsinkö itse reissuun lähtöä, sitä etten heräisi ajoissa vai lauantaille varattua aikaa. Hipsaisin juna-asemalle aamun hämärässä ja aivan hiljaisessa kaupungissa. Juna kuljetti minut Kemiin, josta työkaveri kävi sitten minut noukkimassa kyytiinsä ja matka kohti Jyväskylää alkoi. Matka sujui leppoisasti, mutta Jyväskylää lähestyessä jännitys palasi. 

Kerkesin kuitenkin ajoissa paikalle Body CTRL:än liikkeelle ja kaikki meni todella hyvin. Osaaviin käsiin päästessä ei jännittänyt enää niin hirveästi. Sain keskittyä paikoillaan makoilemiseen ja vihlovaan kipuun, joka oli kuitenkin täysin siedettävissä. Ohtaa koristaa nyt pienet uudet microdermalit, joita pysähdyn aina ihailemaan jokaisen peilin eteen. Nyt seuraillaan paranemisprosessia, rukoillaan hyvää pysyvyyttä ja haaveillaan useammistakin kappaleista.

Liikkeeltä suuntasin ystäväni S:n mukaan kaupunkikierrokselle sekä punkkaamaan heidän residenssiinsä kahdeksi yöksi. Viikonloppu meni leppoisasti ja pieni irtiotto arjesta oli kyllä itselleni enemmän kuin tarpeen. Tuntuu, etten kotona ja arjessa kiinni ollessa pysähdy ollenkaan. Painan vain menemään tukka putkella ja mietin satoja asioita yhtä aikaa. Nyt oli pakko vaan hidastaa ja miettiä omiakin asioita.

Ollaan aina niin hirveen fiksuja ja filmaattisia.

Todistettavasti olen ollut Jyväskylän opiskelija-ddr-kerrostalohelvetissä.

Siinähän tuo viikonloppu män. Hyvää ruokaa ja seuraa, rentoa oleilua, lenkkeilyä, trivial pursuitia ja vähän kirpputoria.

Kotiinlähtö oli haikeaa. Seuraava näkeminen ystävän kanssa on taas ties milloin. Toisaalta kaihersi myös se, ettei ole mitään odotettavaa. Vedin itseeni elinvoimaa operaation odottelusta ja nyt taas tyhjää. Ja koska ihminen on kyltymätön olento, mietin uusia seikkailuja, uusia tapoja joilla voisin koetella kehoani ja rajojani. 

Around The World

Sotajumalan Teloitettu-paita on melkein aina statement kun sen riipaisee päällensä aamulla. Vähän kuin jos innostuu laittamaan liikaa mustaa kajaalia. Se kertoo siitä, että aamu on alkanut kankeasti ja ettei oikein nyt huvittaisi. Olo on teloitettu. Samoiten saman bändin "kuusi laukausta, kuusi kohdetta, kuusi ruumista"- paita on sellainen not today-ilmaisu. Vaikka mitä aiot ehdottaa niin ei tänään. Olen onneksi todella nopea kadottamaan aamun paskan fiiliksen ja yleensä jo ensimmäisen ihmisen kanssa jutellessa elämä kirkastuu. Oli se sitten kaupan täti tai työkaveri.

Ostin viikonloppuna hupparin ilman statementia. (Kirj. huom. Vihaan sanaa statement. "Onks toi joku statement, että sulla on kultainen pinni mustassa tukassa?" No on joo. Koko elämäni on yksi statement. Oli ainut pinni jonka löysin aamulla!) Septoryn ohuehko huppari tuntui hyppysissä niin mukavalta, että pakkohan se oli kotiuttaa.

Se on ihana, lämmin ja istuu aika napakasti.

Tuli sellainen jahas, kaikki kosmetiikka loppuu kerralla-fiilis viime viikolla. Koska on loppukuu, annoin Rainbown muotoilugeelille mahdollisuuden. Olen aivan varma, ettei se tule voittamaan Got2b:n Glued Spiking Glueta, mutta ainahan sitä voi kokeilla. En uskaltanut edes avata meikkipussia, sillä tiedän että puuterirasian pohja näkyy, meikkivoidepurkkia saa ravistella ylösalaisin sekä ripsiväri on kuivunut koppura. 

Heräsin vähän liian aikaisin torstaiaamuna ja vietin peilin edessä tovin jos toisenkin liian kauan. Yhdistelmästä tuli kuitenkin ihan ok. Punaista ja vaaleanpunaista luomiväriä sekä tummanruskeaa huulipunaa, joka näyttää aivan tummanpunaiselta.

Ja koska Kreivitär jakoi blogipostauksessaan maailman parhaan omenapiirakkareseptin, minulla tuli hirveä himo kokeilla sitä. Ja olihan se hyvää! Puolitin reseptin ja tein omenapiirakan 24cm levyiseen piirakkavuokaan. Pääsin samalla eroon kitkeristä omenoista ja melkein vanhoista kananmunista.

Nyt olen aika fiiliksissä, sillä huomenna aamulla lähden Jyväskylään viikonlopuksi. Menen moikkaamaan ystävääni S:ää opiskelijakaupunkimekkaan sekä hieman modifioimaan naamaani. Aina reissuun lähtiessä päässä alkaa soimaan Daft Punkin Around The World, vaikkei matka mikään pitkä olisikaan. Tykkäsin pienenä tuosta omituisesta musiikkivideosta todella paljon. En ole pitkään aikaan käynyt muualla kuin Oulussa, Raahessa tai Helsingissä. Kiva tehdä jotain uutta vaiheeksi. Jyväskylä on nimittäin paikkana aivan vieras.

The Gasmask Lady Tattoo

Erika piirsi viime viikolla minun sydämeni syrjälleen. Ollaan puhuttu mucha-tyylisistä leideistä, jotka tehtäisiin molempiin jalkoihini ulkopuolelle, kun sisäpuolelle tulevat maatuskat. En kuitenkaan odottanut mitään näin hienoa ja itseni näköistä tulosta.

Steampunk, post apocalypse, biohazard.

Auwii. Parempi katsoa missä kohtaa ne ääriviivat menevät. Piti jossain vaiheessa nousta makuuasennosta istumaan ja tuijottamaan missä kohtaa se neula oikeastaan meneekään. Kivasti tuo tuntoasti tietämätöntä huijaa. Välillä pohkeen päällä operoidessa tuntui kuin oltaisiin oltu polven tai sisätaipeen kohdalla. Heti helpotti, kun tuijotti neulan reittiä vähän tarkemmin.

Nyt leidi sitten odottelee parantumista ja värejä. Jotain niin upeaa. Olen aivan fiiliksissä lisääntyneen musteen määrästä kehossa. On lohduttavaa, kun peilistä näkyvä kuva muuttuu pikku hiljaa sellaiseksi mitä on kaivannut vuosia. 

Ihmiset tenttaavat todella paljon, että mitä sitten kun vanhenet, jos haluaisit olla ilman tatuointeja. Olen tiennyt ensimmäisestä tatuoinnista lähtien, että se ei vain ole vaihtoehto. Ikinä ei niin paljon laseria irtoaisi tähän kehoon, että jokaisesta kuvasta pääsisi eroon. Ja varmasti, jos olisin päättänyt ottaa vain yhden tai kaksi pientä kuvaa, miettisin varmaan lopun elämääni, että miltä tuntuisi olla kokonaan tatuoitu.

Teen itsestäni kokonaista, omaa silmääni miellyttävää kokonaisuutta. Paikkailen niitä koloja, joita itseluottamuksen puuttuminen on kaivertanut minuun vuosien varrella. Sillä joka kerta kun saan uuden kuvan, tunnen olevani enemmän sinut oman itseni kanssa. Painonpudotuksen myötä oman kehoni arvostaminen on arvokategoriassani kivunnut ylöspäin ja haluan nostaa oman kroppani jalustalle enkä vain kohdella sitä kaltoin.

Keikkalauantai

Flunssainen olo ja rään valuminen ei tunnu helpottavan millään. Yskittääkin vielä niin pirusti kaiken hyvän päälle. Perjantai-ilta meni synttärikahvitteluissa ja siivoustalkoissa. Lauantaina oli töitä sekä illalla keikkasettien tarkastelu ja kuvaus. Olisin voinut jäädä kotiin sohvalle makaamaan ja parantelemaan, mutta silloin olisin ollut aika paska tyttöystävä. 

Miehekkeen bändi oli nimittäin yksi kolmesta illan esiintyjästä ja heidän kolmen keikan keikkarundi (Kuopio-Oulu-Rovaniemi) päättyisi illalla Grandeen. Sen lisäksi tapahtuma oli Arctic Live Entertainmentin järjestämä ja kuvauskamppeiden mukaan pakkaaminen oli siis luvassa. Ale ry:lle kuvaamani keikat numeroilla 49, 50 ja 51. Muutaman kerran on tullut seurattua vierestä paikallisia ja muiden paikkakuntien pienempiä yhtyeitä..

Väsytti ihan kamalasti, mutta päätin tsempata, nappasin vähän särkylääkettä ja korjasin naaman kuntoon iltaa varten. Väsymys katosi kahden batteryn myötä ja sain kuvattua kaikki keikat. Miehekkeen bändin Ravage Machineryn keikka oli ensimmäinen ja back up plan oli, että jos huono olo tulisi niin hiipisin sen jälkeen kotiin.

Ravage Machineryn lisäksi illalla soittivat Sadistik Forest ja venäläinen Septory. Ja olin positiivisesti yllättynyt, että kaikki illan bändit vetivät helvetin kovat setit. Normaalisti taso on sellainen "joo, ihan kuunneltava", mutta Septoryn aikana porukka oikein liimautui lavan eteen. Itsehän rokkipoliiseilen aina. Suomeksi sanottuna siis seison kädet puuskassa vähän sivummalla ja kuuntelen. Vanha jaksa enää heilua, enkä ole koskaan ollut mitään keikalla-heiluja tyyppiä.

Nyt sitten on edellisen keikkasetin (Treatment, Intervention ja Maple Cross) lisäksi vielä käsiteltävä kaikki lauantain keikan kuvatkin. Pitää muistaa jossain vaiheessa käydä niitä läpi, ettei jää roikkumaan. Paha tapa kerätä ensin päälle tuhat keikkakuvaa ja sitten tuskastella kerääntyneen työn määrää.

Ensilumi

Eikä miulla siitä mitään sen kummempaa, kuin että nuorenin tänään varmaan viidellätoista vuodella. Tämä tapahtui alle kymmenessä sekunnissa, kun ulkona ollessa huomasin ensimmäisten hiutaleiden putoavan taivaalta. Talvi, jee! Syksy olet ihana, mutta pitkä, sateinen ja pimeä. ❄ 

Olen edelleen räkäinen, flunssainen ja tukossa. Jos en olisi yksityisyrittäjä niin olisin pitänyt sairaslomapäivän, särki korva- ja onteloalueita aamulla sen verran antaumuksella. Lumisade kuitenkin vähän helpotti henkistä oloa. Näytänpä tosi freesiltä flunssaisena, mutta fiilis ja lumi on tärkeämpää kuvissa.

Taas jaksaa. Johan se on huomenna melkein viikon puoliväli. Tajusin, että joulu on niinkö kivenheiton päässä. Joululahjat, missä joulua vietetään, joulun työajat, joulusesonki, turistit, joululaulut! Herran jumala se on taas täällä pian. Hirvee vilinä ja vilske sekä se millä Rovaniemen kaupunki elää opiskelijoiden lisäksi.

Flunssan yliote

Syksy on niin kaunista ja värikästä aikaa. Mutta on myös kylmä ja nyt olen saanut itselleni jostain infernaalisen flunssan. Ei varmaan ole asiaa auttanut yhtään tämä ilman pipoa ulkona hyppiminen ja puolikalju pääkoppani.

Viime viikon lenkkireissulta räpssittyjä puhelinkuvia.

Ostin itselleni eilen uuden plo-huivin lämmittämään kipeää kurkkua, tällä kertaa metsänvihreänä. Kurkun lämmitystä kaivattiinkin, kun aamun karheus muuttui päivän aikana kurkkukaktukseksi ja kulminoitui illalla kurkkusoraksi.

Yritin kyllä estää flunssan yliotetta vaikka millä apukeinoilla. Tulin siihen lopputulokseen, että inkivääri oli pahaa, punaviinimarjamehujallu lämmitti kurkkua kaikista parhaiten ja finrex antoi unen tulla. Nyt työpäivää paiskitaan mynthoneiden ja särkylääkkeen voimilla ja vitamiineja vedetään hedelmistä. Ehkä tämä tästä.

Hemmottelin itseäni myös eilen naapurikahvilan kakkupalasella. Se helpotti hetken mieltä ja onneksi tuli nautittua eilen. Tänään on nimittäin räkä lähtenyt liikenteeseen ja makuaisti hukassa. Päivän jälkeen lisää lämmintä punaviinimarjamehua ja lepoa luvassa. Jos tämä olisi sellainen nopea versio flunssasta. Päivän kurkkukipu, päivän rään lento ja päivän yskä, niin ois koko kärsimys ohi ensi viikkoon mennessä.

Omenainen kaurapuuro

Väsyttää, haukotuttaa, v-tuttaa ja kurkkukin on vähän karhea. Takana on neljä jo samanlaista aamua kuin tämäkin. On perjantai ja sinun viikkosi loppuu vasta lauantain viimeisten työtuntien jälkeen. Katsot jääkaappiin, joka loistaa tyhjyydellään ja mielikuvitus on lopussa.  Ei jogurttia, omenoita on, ei tee mieli muroja, ei ole kananmunia eikä kiivejä. Hmmh. Oliko siinä uudessa KG:ssä joku omenoihin liittyvä aamujuttu.. OLI! Kaurapuuroa aamupalaksi.

Omenamehua ei ole, ihan sama, jätän sen siis välistä. En ole eläissäni ikinä ennen raastanut omenaa. Meinasi olla aamun ensimmäinen haaste jo tässä. Piti isoimmalla mahdollisella raastinreunalla raastaa, että tuli muutakin kuin omenamehumössöä sieltä vekottimesta ulos.

Olen hirmu laiska keittelemään puuroja kattilassa (=tiskiä & vaivaa) niin yleensä otan pikakauraleseitä, kiehautan vedet vedenkeittimessä ja kaadan vedet suolalla maustettujen leseiden päälle.

Omenat puuron joukkoon, mukaan kanelia, ihan pikkuisen kardemummaa ja hunajaa. Oli aivan hyvää puuroa. Ensi kerralla voi muistaa, että omena täydentää puuron fyysistä määrää melkein puolella, niin vähempikin leseiden määrä riittää.

Jos tällä innovaatiolla nyt porskuttaisi vielä kaksi työpäivää. Ei noin ruuallisesti vaan henkisesti. Pitää ehkä vähän jotain muutakin syödä kuin kaurapuuroa :D

Ei päätä, ei häntää..

.. vaan parhaita (ei sentään selkäpaloja) poimintoja kuluneelta kymmeneltä päivältä? Aivan missä järjestyksessä sattuu ja tajunnanvirtakirjoituksella höystettynä. Joskus näinkin!

Olin juuri lähdössä lenkille, kun satuin kurkkaamaan ikkunasta että sataako ulkona vettä. No kohdalla ei satanut, mutta kauempana satoi! Ihana, upea sateenkaari koristi taivasta. Kiljahdin ja kaivelin kameraa esille, mieheke kerkesi luulla jo, että jotain "suurempaa" oli tapahtunut. Minusta tämä oli juuri sopivan suurta!

Viime viikon keskiviikkona näytin töissä tältä. Näin vakavalta ja punaluomiväriseltä. Samana päivänä minusta napattiin vähän kuvia yhtä juttua varten, niin olin oikein ekstrasiistiksi tehnyt meikit.

Erikan uusi Pää-Kalle yritti syödä etusormeni melkeinpä heti perille saapumisensa jälkeen. Luinen maskotti sai tyytyä vain jäystelemään ja sain pitää elintärkeän etusormeni ehjänä.

Magical morning! Ei ollut maanantai, kiitos kysymästä. Maanantait ei ikinä näytä tältä, mistä hitosta se johtuu?

Tältä näytin jonain työpäivänä melkei au-naturellina. Vain meikkivoidetta, puuteria, ripaus ripsaria ja huulirasvaa, nih. Joskus vähemmän on enemmän.

Kävimme miehekkeen kanssa shoppailemassa hänelle syysvaatteita ja Arnoldsilla donitsilla. Minidonitsin koostumus ei lainkaan innostanut minua ja kinuskikahvi oli aivan liian kinuskista ja makeaa. Donitsin päälyjankki ei ollut ollenkaan jankkia vaan sellaista löysähköä. Yäh.

Monena aamuna olin ihmetellyt, miten pulut tajuavat mennä syömään maasta tuollaiseen siistiin riviin. Kävelin useasti ohi ja mietin, että miten. Kunnes, eilen aamulla näin vanhan naisen ruokkimassa puluja. Hän asettaa kaurahiutaleet suoraksi poluksi maahan ja pulut iskevät niihin kiinni. Everything makes perfect sense, eikä maailmassa ole yhtään taikaa vaikka toisin toivoinkin :/

Pitkän ceasar-salaattilounas putken jälkeen päätin kokeilla muutakin ja kävin hakemassa naapurikahvilasta salaattia. Vaihtelu virkisti, myös tapoihinsa kangistunutta.

Intorakastuin varvassukkiin. Huomaa sana into, ei vain rakastua. Nämä ilmeisesti jakavat ihmiset kolmeen kastiin: 

1) "Voi miten ihanat, söpösti varpaat erottuu", 

2) "Hyi vittu ko etoo tommonen, eikö noi tunnu ikävältä" tai 

3) "Siis eiks noi menny jo muodista?" 

Joo, meni ja minusta ne on söpöt ja mukavantuntuiset jalassa joten aivan sama. Jokainen varvas on arvostettu.

Countess Báthory koitti punoa juonia pääni menoksi ystävämme synttärijuhlissa. Juonet eivät onnistuneet, mutta valkoviini meni pääni menoksi.

Olen pitkän valokuvauksettoman kauden jälkeen koittanut asetella järjestelmäkameraa takaisin kätösiini. Pääsisitte näistä kauheista puhelin- ja digikamera kauhukuvista. Laiskasti on lähtenyt käyntiin, kun ei ole selkäreppua tällä hetkellä (olen nirso, enkä löydä sopivaa rikkoutuneen tilalle) ja olkalaukkuun mahtuu rajoitettu määrä tavaraa. 

Ps. Ja ohhoh, teitä on jo 76 lukijaa. Kahdeksankymmenen lukijan arvonta selkeästi siellä häämöttää edessä päin. Toivottavasti!

Continuing the sleeve project

Eilen Erika väkerteli jatkoa kätöseeni. Yhdistimme aiemmin tehdyn sydämen yläosan mekaniikkaan ja mie kärsin. Paikkanahan oli nimittäin aina niin ihana kyynerpää, joka laittaa kovemmankin kipukynnyksen omaavan henkilön nöyräksi.

Parantunut sydän ei tiennyt vielä tässä vaiheessa, että se meinataan kytkeä johonkin suurempaan osaseen.

Kyynerpää hahmoteltiin suoraan käteen freehandinä. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Kyynerpää on aivan saatanan kipeä paikka tatuoida. Tiesin, että kaikki tähän mennessä tehdyt tatuoinnit ovat vain harjoittelukappaleita tätä hetkeä varten. Enimmäkseen luuta ja nahkaa kyseinen alue.

Ääriviivojen jälkeen olin vielä hengissä ja kerkesin hengähtää jo, että tästähän selvitään kyllä hyvin. En osannut odottaa värityksen tuomaa tuskaa. Värittäminen nimittäin kävi todella kipeää. Käsi ja kyynerpää pysyivät kyllä paikoillaan, mutta liikuttelin vapaana roikkuvia jalkojani, puristelin stressipalloa ja yritin keskittää ajatuksiani kaikkien vittu-saatana-perkeleiden keskeltä. Ennen valkoisten viivojen lisäämistä pidimme pienen tauon ja viimeisten kärsimysten kohdalla tuntui, että itkukin tirahtaa ihan justiinsa. Erika selitti minulle aiemmin siitä tunteesta, kun tekisi mieli spontaanisti lyödä tatuoijaansa, kun käy niin kipeää. Tämä kohta nyt löydettiin minultakin :D

Ja sitten se oli ohitse. Kyynerpää on nyt tehty ilman mitään puuduttavia ja selviän ehkä toisestakin hengissä jossain vaiheessa. Olen ihan hirmu ylpeä itsestäni. Olo on kyllä sellainen, että kyynerpää olisi jäänyt väkivaltaisesti oven väliin noin 200 kertaa ja se on turvonnut löllykkä, mutta minä olen henkisesti vielä yhtenä kappaleena. Nyt vaan paksuja kerroksia Bepanthenia, ettei värejä lähde ja kuvaa tarvitse korjailla!