Valoja ja varjoja

Miksi mie meinaan toistuvasti unohtaa tämän blogin olemassa olon? Perustaessani sitä vähän vajaa viitisen vuotta sitten sen päällimmäinen tarkoitus oli laittaa itselleni ylös hyviä sekä kauniita hetkiä elämästäni, sellaisia juhlia sekä reissuja joissa on ollut ihanaa olla osallisena. Muistuttaa itselleni hyvistä päivistä sekä jakaa niitä muille. Postata kuvia kauniista vaatteista, joita olen ostanut sekä ihmisistä joiden kanssa olen jakanut aikaani. Tajusin  kuitenkin pienen ristiriidan teoissani, kun törmäsin erääseen artikkeliin. Siinä puhuttiin kiiltokuvista, joita jaamme elämästämme muille. Piiloudumme niiden taakse, sekä jaamme vain hyvät hetket. Minua alkoi ärsyttää. Ei se artikkeli, vaan toimintamallini siloitella myös kaikki omasta elämästäni kauniiseen muottiin sopivaksi. Aloin ärsyttää itseäni. 

Julkaisen itsekin värikkäitä ja valoisia kuvia kivoista päivistä, koska haluan näyttää itseni ulospäin sellaisena. En halua julkaista kuvaa, jossa makaan työpäivän jälkeen sohvalla, enkä meinaa päästä siitä ylös. Voin keittää kahvit, mutten tarttua puhelimeen ja soittaa jollekin. Voin käydä vessassa, mutten tarttua imuriin ja saada jotain aikaiseksi. Olen hoitanut sen päivän pakolliset asiat, eikä minussa ole yhtään voimia enää kenellekään. Ei sellaista voi jakaa muille. Ja tajusin eilen, että miksi ei voi? Elämässä on hyviä ja huonoja päiviä, pitääkö niillä kauniilla prassailla ja tunkia toisen naamalle ja peittää huonot hetket jonnekin piiloon, sanoa ettei niitä ole olemassakaan lakaisemalla ne sohvan alle. Joku saattaa samaan aikaan maata myös sohvalla ja miettiä, että noiden muiden elämä on niin täydellistä ja tässä minä makaan yksin väsyneenä sohvalla. 

Ei ole. Voi olla päälle päin kuinka kaunista, ihanaa ja täydellistä tahansa ja silti jokainen taistelee erinäköisten voimattomuuden tai arvottomuuden tunteista. Ei tiedä mitä meinaa tehdä, koska kaikki on auki ja tulevaisuus tuntuu turhalta. Mitä facebookin päivitykseen ilmestyy samaan aikaan? Kuvia kuntosalilta, bileistä, brunsseilta sekä kannustavia aforismeja elämästä. Koska aina on puskettava eteenpäin sata lasissa ja kulisseja ympärille pönkäten, vain sillä tavoin voi selvitä. Kauhian naivi ja kaunis ajatus, ei siinä.

Minä olen pantannut näitä tässä postauksessa olevia kuvia täällä pitkään, koska olen miettinyt mitä kirjoittaisin niiden kaveriksi. Kuvat ovat mm. juhannukselta sekä viikon kesälomaltani. Kauniita ja mielestäni onnistuneita kuvia. Oli hauskaa ja oli kevyttä. Olin loman ajan oma itseni, mitään peittelemättä ja aidosti minä. Kuvista ei kuitenkaan näy yhtään viime kevät, postauksien vähyys ja se, että oli ihan sumuista. Ei ollut valoja eikä varjoja, ei kontrastia eikä mielenkiintoa. Oli vain sumua ja turtaa, turvattomuuden sekä epäonnistumisen tuntemuksia. Ja mietin, miten hassua on painaa yksi pitkä kevät villaisella ja hypätä kehuskelemaan kesääni. Ehkä siinä ei ole mitään hassua, sehän on tämän blogin tarkoitus alunperin, olla kevyttä viihdettä itselleni. Kirjoittaa ajatelmia ylös ja ottaa kauniita kuvia. Mutta sitten päätin, että miksi haluaisin esitellä itseni vain kevyenä ja muunlaisena kuin olen.

Nyky-yhteiskunta on koko ajan niin saatanan pärjäävä, hitosti töissä, omakotitaloa sekä muksuja, lasi punaviiniä suklaan kera pitkän työpäivän jälkeen, reissu ulkomaille ja täydellinen parisuhde sekä kaunis kuvastosta napattu koti. Ollaan niin hiton zen. Mietin tuossa ääneen vasta kavereilleni, että mitäköhän naapuri ajattelisi, jos näkisi minut t-paita päällä ilman rintaliivejä ja alushoususilleen, sohvalla makaamassa ketarat ojossa, paketti kylmiä nakkeja kourassa sekä katsomassa vuokrafilmiä. Sen lisäksi vielä kämppä hujahajan ja miettien, että nukahdankohan kesken leffan se nakkipaketti sylissä. Ja sitten tajusin, että ei varmaan ajattelisi yhtään mitään, koska tekee sitä varmaan itsekin. Kaikki vaan postaavat sen täydellisen illallisen ja leffamätöt sosiaaliseen mediaan. Voi että se alkoi sitten ärsyttää minua.

Ja siitäpä syystä tämä postaus on nyt tämmöinen. Täynnä kauniita kuvia joista minulle itselleni tulee hyvä mieli, sillä ne kertovat hyvistä päivistä. Ja teksti on täynnä sitä miltä tuntuu. Hassulta, kun kaikki on ristiriidassa. Pitäis olla todella zen, sillä kaikki on hyvin ja jopa loistavasti. Joskus silti pienet asiat kaihertavat kipeästi kengässä kuin kivet ja aiheuttavat suurempia rakkoja mitä päälle päin näyttää.

Juhannus ja kesäloma menivät evakossa toisella paikkakunnalla. Pakenen nykyään aina muualle piiloon, kun vain saan otettua itselleni lomaa. Olemaan niin, ettei tarvitse olla mistään vastuussa ja saa paneutua omaan rauhaansa. Nakella frisbeegolfia sekä grillata huonoilla vehkeillä makkaraa reeniksen pihalla. Herätä aamulla jonkun vierestä, jolla hymyilyttää, että sie oot siinä ja se hymyilyttää itselläkin. Lueskella sekä koomailla, tuntea ittensä vähän eksyneeksi omassa elämässään, mutta kuitenkin olla läsnä jossain hetkessä täysillä, haahuilematta ja hyväksyen kaiken itsessään.

Mä tykkään tästä alla olevasta kuvasta itsestäni. Se on ainut kuva minusta koko kesältä, joka on jonkun muun ottama. Mä en hymyile siinä täysillä, täydessä pakkelissa ja uusissa vaatteissa, vaan mulla on vähän vaivaantunut olo ja otsassa on pieni huoliryppy, joka hiipii sinne erinäköisistä asioista joita mielessä pyörii. Ulkona alkaa ihan kohta just satamaan vettä ja mä odottelen, että pojat lakkaisivat soittamasta ja voitaisiin pitää yhdessä pieni röökipaussi. Ja siinä mä kuitenkin olen, hengissä, kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, tukka kivasti ja oottelen.

Tällä hetkellä ulkona on todella kummallinen keli, mulla on ohitse taas yks hiton kaunis viikonloppu toisella paikkakunnalla parhaassa seurassa kera mm. keikan sekä lautapelin, poikki kaupungin vievien aamuyökävelyiden sekä hyvän ruuan. Sen jäljiltä miulla on tällä hetkellä myös todella yksinäinen olo. Koitan siitä huolimatta keskittyä olemaan läsnä juuri nyt, tässä hetkessä. Tehdä jotain, mistä tulee kiva fiilis (blogi) ja nauttia siitä mitä mulla on (silmätulehdus & sohva).