Elokuun toinen viikonloppu kului paratiisisaarella kymmenen hengen porukassa himmaillessa. Ainut markkinointi mitä olin saaresta kuullut etukäteen, olivat sen hiekkarannat. Ja
tietoista auringonottoa karttavana ihmisenä olin kohtuu epäileväinen,
mutta saari todella paljastui hiekkarantojen ja rauhan tyyssijaksi. Miten jännittävää oli olla ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen veneen kyydissä! Tai uida luonnonvesissä keskellä yötä järvessä ensimmäistä kertaa yhteentoista vuoteen. Nauttia puusaunan lämmöstä ja istua nuotiolla paistamassa makkaraa aamuyöllä. Priceless.
Lapsi pääsi myös leikkimään sekä toteuttamaan normista poikkeavia aktiviteetteja. Veneen kyydissä nauraen hihkumista, keskellä yötä kylmässä järvessä pulikointia, aamupalaksi munkkikahvit, juomaveden kaivosta pumppaaminen sekä yömyöhällä taskulampun valossa huussille hipsiminen juurakoita väistellen. Lähdin viettämään viikonloppua sillä mielellä, että jokainen eteen tuleva asia on uusi pieni seikkailu ja se todella toimi.
Lauantaina saarelle iski myrsky. Kuulimme kahvilalla jo huhua lähestyvästä ukkosrintamasta ja vähäisistä venekyydeistä, joten lähdimme mökille istuskelemaan, tekemään ruokaa ja odottelemaan kaatosadetta sekä jyrinää. Itse ukkonen kiersi hieman saaren reunaa, mutta jyrähteli komeasti ohi lipuessaan. Jäljelle jäi upea sateenkaari kauemmas järvelle sekä pilvien välistä rannan veneet valaiseva aurinko.
Myrskyn jälkeen kävelimme saaren toiselle reunamalle istuskelemaan ja ihailemaan hiekkarantaa sekä auringonlaskua.
Jätin työpuhelimen kotiin reissuun lähtiessä, irrottauduin some-vaatimuksista ja omastakin puhelimesta loppui akku ennen perjantaiyötä. Mikä rauha. Mikään ei kilkattanut eikä piipannut, olin läsnä siinä olemassa olevassa hetkessä ja nautin seurasta jossa olin. Jos kahdessa ja puolessa päivässä kerkiää lataamaan tuollalailla omia henkisiä akkuja, niin alan sammuttelemaan kaikki viestimet itseltäni useamminkin.
